Pelkään. Siinäkö on sana, jota pitäisi käyttää? Pelkään kuolemaa. Pelkään että kuolen sairaalaan, siihen kamalaan lemuun ja kamalien letkujen peitossa. Kuka muka haluaisi sellaista? Se on päivänselvää, että minä en ainakaan. Huomenna menen tarkastukseen. Onko syöpä levinnyt, ja kuulen taas kuinka minulla on hieman mahdollisuuksia selvitä. Luuleeko ne, että se helpottais mun oloa? Pah! Mikään ei koskaan helpota mun oloa. Haluan lentää pois niin kuin vapaa taivaan lintu. Lennellä halki pilvi rykelmien ja nähdä maailmaa. En halua enää koskaan tuntea tätä tuskaa ja kipua. En ikinä...<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Syöpä on levinnyt, se vie jo hiuksiani. Kauniit mustat hiukseni vain putoavat lattialle nippu kerrallaan. Äiti itkee, tekee pahaa, kun sen pitää katsoa mun kärsimistä. Sanoin sille, että itku ei auta. Kohta mä saan rauhan. Sitten mä vuodatin viisi kyyneltä, ja halasin äitiä. Sanoin, että sen pitää olla vahva. Ja sanoin, että mä taistelen. En sanonut, vaan lupasin. Ja se lupasi kanssa.

 

Lupaus. En ole pystynyt pitämään yhtä lupausta, sitä, että olen vahva, kun syöpä vie pienen tyttäreni. Pikkuhiljaa hän hiipuu, kuin kesäinen kokko tai talvisen lumen loisto. En kestä... En kestä jos sekin viedään multa. Enkä voi edes estää sitä, hemmetti! Mistä minua rankaistaan? Minun on oltava vahva, muuten petän lupaukseni ja Lua ei jaksa enää.

 

Näin tänään lääkärin kirjoituksen, voin kopioida sen tähän;

 

Lua Destino Fatal Senda,

parantumattomasti sairastunut syöpään, ei toivoa.

 

Siinä oli kaikki, mitä ehdin lukea. Tai halusin lukea. Tai näin tarkemmin sanottuna, jouduin lukemaan. En olisi halunnut lukea, ettei pientä tyttöäni voida pelastaa.

 

Ylemmäs, ylemmäs, haluan koskettaa pilviä... Mikä tuolla on? Tuo pieni musta piste? Tuuli, vie minut luokse sen.. Ei, en halua nähdä, älä, ÄLÄ!

Heräsin huohottaen sairaalasta. Unta. Pelkkää unta. Mutta tiesin, että se oli enemmänkin. Näin kuinka veljeni hakattiin. Koin sen kaiken uudelleen, olisin voinut tehdä jotakin. Saman tien hoitaja tuli luokseni. ”Yritä pysyä hereillä. Olit melkein vaipunut koomaan, haen lääkärin”, hoitaja mumisi, ja sipaisi poskea. Siinä samassa hän oli poissa. Niin kaukana poissa.. Ja leijailin taas kultaisen pilven reunalla.. En halua enää koskaan herätä.

 

Pilvet olivat kultaa ja niiden reunoissa oli hopeaa. Kukkaset olivat kauneimpia timantteja, safiireja, rubiineja ja smaragdeja ja joka puolella purot virtasivat valtoimenaan ”Mikä paikka tämä on?” mutisin ja kävelin eteenpäin. ”Kauhea jano..Kuka..?” mumisin ja hoipertelin kohti utuista hahmoa. Se oli tyttö.. Valkoinen kuin kaikkein utuisimmat aamu sumut.. ”Kuka sinä olet? Ja missä minä olen?” kysyin, ja hämmästyin, kun en ymmärtänyt puhumaani kieltä. ”Älä pelkää. Me kaikki näemme tuskasi, ja haluamme auttaa. Nyt, lepää pikkuinen ja juo puron vettä. Levon jälkeen kaikki voi näyttää selvemmältä” tyttö sanoi ja laskin pääni hänen syliinsä. Hän juotti minulle vettä, ja antoi minun levätä siinä omilla harteillaan.

 

Heräsin puron partaalta, ja tunsin että olin paljon vahvempi. Minuun ei koskenut enää, en tuntenut menetetyn tuskaa. Nousin hitaasti, sillä pelkäsin kaiken olevan pelkkää unta, ja että putoaisin halki kultaisten pilvien. Haistelin kukkia, ja ihme kyllä, ne tuoksuivat ihan kotona olleille ruusuille ja orkideoille. Jatkoin matkaani, ja lopulta näin taas sen saman tytön. Hänellä oli kauniit, safiirin siniset silmät ja hänen lempeä katseensa sai minut hymyilemään. Halasin häntä ja kosketin pehmeitä ruskeita hiuksia. ”Olet kaunis” sanoin ja katsoin hänen silmiinsä. ”Kiitos. Niin sinäkin” tyttö vastasi ja silitti päätäni. ”Olenko? Kukaan ei ole sanonut noin sen jälkeen, kun minä... Minä sairastuin syöpään” viimeinen sana hiipui. En uskaltanut sanoa sitä kovaa, sillä pelkäsin, että tämä kaikki päättyisi, jos muistuttaisin itseäni siitä. ”Älä pelkää myöntää sairauttasi. Kukaan ei tuomitse sinua” tyttö vastasi ja alkoi viedä minua kohti hopeaa porttia jossa oli kultainen salpa. ”Asutko sinä täällä?” kysyin ja henkäisin. Portin takana odotti puutarha. Eikä mikä tahansa puutarha. Se oli täynnä kauneimpia omenoita ja muita hedelmiä sekä huumaavan tuoksuisia kukkia ja hulppeita värejä.