Sillä välin muualla...<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Miten tyttäreni voi, Titania?” aallotar kysyi julmasti. ”Olethan hoitanut häntä hyvin?” hän jatkoi. ”Mitä se sinulle kuuluu? Dafne voi vallan mainiosti, ja vaikken häntä inhoakkaan, haluaisin rakkaan Selenen takaisin sinne minne hän kuuluukin”, Titania vastasi kylmästi, ja yritti peittää kaipuutaan. ”Sinulla on utelias tytär. Hän on alkanut kaivella menneitä, ja kysellä kaikenlaista. Eräänäkin päivänä yllätin hänet Dafnen kuva sylissä. Mutta tiedät paremmin kuin hyvin, että myöhästyit. Et palauttanut Dafnea ajoissa, mikä on sinulle harmillista. Hän voi palata koska haluaa takaisin aallottareksi, mutta Selene on ikuisesti veden vanki. Tulinkin neuvottelemaan, rakas sisko”, aallotar sanoi kaikkea muuta kuin lempeästi. ”Niin arvelinkin”, Titania sanoi halveksuen ja jatkoi: ”Kerro, mitä sinulla on mielessäsi.” Aallotar katsoi Titaniaa voiton riemuissaan: ”Päästä tyttäreni veteen, huomenna, täysikuun aikaan. Muuten minulle ei jää vaihtoehtoja Selenen suhteen. Hänen on kuoltava, koska aallottarella ei voi olla kahta tytärtä samaan aikaan.” ”Eli aiot tappaa hänet joka tapauksessa?” Titania nyyhkäisi. Aallotar irvisti inhoten. ”On yksi tapa, jolla Selene voi palata maalle. Hänen on haluttava sitä itse, täyden kuun aikaan”, aallotar kertoi. ”Miten hän voisi haluta maalle, jos hän ei tiedä tästä elämästä?” kysyi Titania. ”Siinäpä sinulle pohtimista, sisko kulta. Tyttö on tonkinut koko poissa olo aikanani huonettani. Eiköhän hän ole löytänyt jotakin, joka viittaa tähän sinun elämääsi. Kirjoitin Selenelle kirjeen, ja sinä voit tehdä samoin juuri nyt. Aikaa sinulla on ruhtinaalliset viisitoista minuuttia. Kerro mitä haluat, ja toimitan sen hänelle. Minun kirjeeni on jo lähtenyt matkaan, ja saapuu Selenelle tai on jo saapunut”, aallotar kertoi. ”Vai niin”, Titania totesi ja alkoi kirjoittaa.

Viidentoista minuutin päästä hän ojensi kirjeen kirjekuoressa aallottarelle. ”En luota sinuun, kuin vain tämän kerran. Mutta laitoin kirjeeseen varmistusloitsun. En ole menettänyt voimiani, vaikka asunkin maalla”, Titania hymähti ja oli iloinen oveluudestaan. ”Valitettavasti, ja tiedän sen, armas sisko”, aallotar sanoi välinpitämättömästi ja katosi veteen.

Titania huokaisi ja katosi metsään.