"Kuinka kauan olet ollut täällä...Missä me nyt ikinä olemmekin?" kysyin ja hörppäsin teetä. Isoäiti oli mukavaa seuraa, ja hän kertoi minulle paljon enemmän kuin tyttö, joka oli paljastunut Ronjaksi.

"Voi, siitä on jo kauan. Niin kauan, että Isoisä ja meidän kaksi kolmesta lapsestamme on siirtynyt jo tänne taivaanrannan taa. Täältä voin seurata rakkaideni elämää, ja toimia heidän enkelinään, suojana vaaroilta", Isoäiti kertoi.

"Olisi mukavaa joskus tavata heidät", vastasin. "Voi sinua, Lua. Sinun paikkasi ei ole täällä", Isoäiti sanoi ja hipaisi poskeani. "Sinä et ole kuollut", hän jatkoi ja menin ymmälleni. "Miksi minä sitten olen täällä?"kysyin. "Kehosi taistelee sairaalassa, koomassa. Mutta pian sen on aika herätä, ja et ole enää täällä", Isoäiti selitti. "Haluaisit tavata varmaan vielä veljesi?"Isoäiti kysyi ja hätkähdin. "Joo, kai", vastasin hämilläni. "Hän ja Ronja tulevat aivan pian", hymyilevä Isoäiti kuiskasi ja katosi.

Lähdin kuljeskelemaan puutarhaan ja löysin kultaisen portin, josta olin tullut. Äkkiä se aukesi, ja alkoi vetää minua pois. "Ei, haluan nähdä ensin veljeni!"kiljuin ja portti sulkeutui. Odotan sinua täällä, lapsi. Pian sinun on aika palata rakkaittesi maahan, et kuulu tänne vielä. Puhuva portti, nyt minä taatusti hourailen, ajattelin ja juoksin pois.

Minä odotan.